Hulivili
Kaikkea mitä eteen sattuu

Taas se alkaa. Rakastuneita pareja näkyy joka paikassa, niist ei näytä pääsevän eroo sitte millää. Paitsi että kaippa keväällä ihmisten juuri kuuluu olla rakastuneita ja ylipäätänsä iloisia.
Minusta ei todellakaan tunnu siltä. Mitä enemmän kevät tekee tuloaan sitä ahdistuneempi olo mulla on. Tuntuu että köysi kaulan ympärillä puristaa vaa tiukemmin. Kaikki mahollinen ja mahoton ahistaa. Olisin niin valmis vaihtaa maisemaa taas hetkeks aikaa. Oon niin kateellinen porukoille ku ne lähtee viikoks lappii. Itse joudun odottamaan kesään asti, jolloin heinäkuussa pitäis kaverin kans ottaa hatkat ja lähteä Muonioon viikoks. Viel ku vaa selviäis yhtenä kappaleena sinne asti.
Ainoa positiivinen asia tällä hetkellä on se, että Cassu on loistanu taas hyvällä käytöksellä.  Mikä lie kevään aiheuttama hetkellinen mielihäiriö siihenki iskeny…

Ehkä munki olis aika alkaa keskittyy jo taas enemmän omaa elämää, eikä kantaa huolta niin paljon toisten asioista. Täs alkuvuoden aikana on taas tapahtunu ja selvinny asioita jotka laitto pakan aika sekasin. Ehkä mun ois oikeesti aika alkaa laittaa kasaa oma elämä, ku se niin näppärästi on täs viime aikoina revitty palasiks. Ehkä mun täytyis lopettaa toi ainainen ravaaminen paikast toisee ja oikeesti kohdata ne kaikki ajatukset jotka päässä pyörii. Ehkä mun pitäis oikeesti alkaa olla kotona eikä notkuu missää tallilla tai porukoilla. Jos vaikka alkais tekee taas tosissaa töitä Cassun kanssa ku se on näyttäny taas olevansa kehityskelponen yksilö.

Ehkä, ehkä, jos, jos. Ajatuksia ja suunnitelmia on helppo pukee sanoiks, mut niitten toteuttaminen vaatiiki sit jo taas enemmän. Ehkä tää täst sit taas joskus.

Koskakohan tää nuori neiti Pesonen oppis pitämää suunsa kii? Varsinki ku nauttii tota kuningas alkoholia? Jotkut asiat vois opetella pitää omana tietonaa. Onneks mitää peruuttamatonta ja vakavaa ei oo tapahtunu. Sanoin vaa totuuden ihmiselle, jolle vannotin itteäni olemaan kertomatta. Se ei ehkä missään tilanteessa oo sallittua. Ehkä nyt alkaa todellakin aika poistua näyttämöltä. Pahinta mitä voisi tapahtua pn menettää tuo ystävyys.

Mulla on aina ollu toi sama ongelma. Tarpeeksi kun nauttii tota humalluttavaa nestettä, alan turhan rehellisesti puhua totuuksia. Onneks koskaa ei mitää pahempaa siitä oo seurannu. Mitä nyt joudun aina lievii pienii ongelmii ton vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa. Pahin ongelma on “rattopoika”, jolle tossa pari kolme vuotta sitte latelin muutaman totuuden, joka on edelleenkin mun riesana säännöllisen epäsäännöllisesti. Eipä siinä, vaikka se yleensä onki täys paska, ni pakko siitä on edelleenkin tykätä. On siinä omat hyvät puolensaki, tavallaan….

Ehkä alkais oikeesti olee aika opetella pitää turpansa kii, ennenku oikeesti tapahtuu, tai lähinnä varmaan sanon, jotain peruuttamatonta. Nää pienet ongelmat miesten kanssa yleensä unohtuu sillä että katoan hetkeks kuvioista, mut mä veikkaan ettei se tepsi enää siinä vaiheessa, ku jonku todellisen ongelman onnistun saamaa aikaseks. Tai sit mun on vaa lopetettava kokonaa toi juominen. Tai sen ajaks eristäydyttävä ihan kokonaan.

Tää päivä on ollu jotenki tosi omituinen. Mitään ihmeellistä ei päivän aikana ole tapahtunut, mulla on vaa semmonen omituinen tunne koko ajan. Koko viikonloppu on mennyt kuin sumussa, sillä mielessäni pyörii uusia ajatauksia ja tunteita joita en ymmärrä.

Jotain uutta on ilmeisesti alkanut tapahtua, sillä mikään vanha ei pyöri ajatuksissa enää niin paljon. Uudet ajatukset ja tunteet ovat vallanneet mieleni, mutta ne on vielä kauhean epäselviä. Suoraan sanottuna en ymmärrä niitä. Esimerkiksi minulla on koko ajan tunne että menetän tai olen menettänyt jo jotain. Mutta mitä? Tunne ei ole sama kuin ennen, vaan tämä on ihan erilainen, uudenlainen. Minulla ei kuitenkaan ole ketään uutta ihmistä elämässä jonka menettäminen nostattaisi pintaan tällaisen tunteen. Koulukavereita kohtaan tuskin tunnen mitään tällaista. Vai onko tämä aavistus siitä, että joku tärkeä ystävä on lähdössä pois? Toinen omituinen asia on se, että saatan yhtäkkiä tuntea fiiliksen, että minulla on perhosia vatsassa. Ihan kuin jännittäisin jotain… Mutta mitä?

Päässäni pyörii myös hirveästi ajatuksia, mutta en saa niistä selvää. En ikään kuin saa niistä otetta, kun ne lähtee heti karkuu. Ärsyttää todella. Mä haluun tietää mitä ne on ja varsinki MIKSI ne on. Mikä niiden tarkoitus on? Mitään vanhaa liittyvää ne ei ole, sen tiedän. Jotain uutta, jotain mikä on tulossa tai mikä on ehkä jopa jo alkanut.

Mitä suunnitelmia tulevaisuudella on minulle ja miksi se ärsyttää minua näin? Mä haluun tietää nyt heti! Unetkin ovat alkaneet muuttua ja nekin ovat hyvin vaikea selkoisia. Aamulla kun herään niin oon aivan ulalla. Unissa on paljon henkilöitä ja tapahtumia, mutta kaikki tapahtuu ikään kuin sumussa. Hahmotan jotenkin kaiken, mutta en saa siitä selvää. Ärsyttävää ja ehkä myös jollain tavalla pelottavaa. Mitä on tapahtumassa?

Oon joutunu taas jotenkin tietämättäni ihme tilanteesee. Eikä se mitenkään kauheen mielekästä oo. Eräästä ihmisestä on viime aikoina tullu yllättävänki läheinen. Ehkä liiankin. Hänen kanssaan on paljon puhuttu asioista ja häntä on oppinut tuntemaan koko ajan paremmin. Jollain tavalla olen alkanut pitää hänestä paljonkin. Hän on persoona josta on välillä vaikea ottaa selvää. Välillä hän on niin rasittava, mutta sitten taas välillä hän yllättää olemalla ehkä hellyyttävin ja mukavin ihminen mitä tunnen. Jollain tasolla haluaisin tutustua vielä paremmin.

Se ei kuitenkaan ole mikään kuningas idea, sillä hän elää parisuhteessa tällä hetkellä. Asiassa ei sinänsä ole mitään pahaa, mutta jostain käsittämättömästä syystä en kuulu tyttöystävän suosikkilistalle. Syytä en tiedä ja mielestäni en kuitenkaan koskaan hänelle mitään pahaa ole tehnyt. Tästä syystä kuitenkin ystäväni salaa yhteydenpitonsa minuun. En toki voi puuttua aikuisen ihmisen asioihin, mutta minua tilanne henkisesti ahdistaa, kun en voi oikeastaan olla häneen missään yhteydessä. Kukin tyylillään, mutta minua se ahdistaa ja rasittaa. Pidän hänestä paljon, ehkä liikaakin, mutta kunnioitan silti hänen parisuhdettaan ja toiveitaan olemalla ottamatta yhteyttä häneen kun he ovat yhdessä.

Miksi ihmismieltä on vaikea ymmärtää? Hänestä on tullut jostain ihmeellisestä syystä minulle todella tärkeä. Siksi minusta on enemmän ja enemmän alkanut tuntua sitlä että olisi aika hetkeksi taas kadota kuvioista. Tunnen itseni sen verran hyvin jo, että tiedän tämän päättyvän huonosti jos annan kaiken mennä pidemmälle. En kuitenkaan halua menettää ystävyyttä hänen kanssaan. Siksi hänen ei tarvitse koskaan saada tietää kuinka tärkeä hän todellisuudessa on.  Ehkä joskus on aika, jolloin sen hänelle kerron. Mutta en nyt. En halua enää yhtään enempää sekaantua hänen elämäänsä. Minulla ei ole siihen oikeutta. On siis aika poistua näyttämöltä.

Sinkkuna olemisessa on omat hyvätkin puolensa. Mitä ne ovat? Ei mitään tietoa. Mutta aineki osa miespuolisista ystävistä on palannut takaisin mun elämään. Toisen vähän vahvemmin, toiset vähemmän.

Miksi yhteyden pitäminen parisuhteen aikana näihin ihmisiin on niin vähäistä? Mun periaatehan on että kaverisuhteet ei saisi kärsiä vaikka onkin parisuhteessa. Poikien kohdalla tämä kuitenkin harvoin onnistuu. Miksi? Sitä en ole vielä keksinyt.

Nyt kuitenkin parisuhde on päättynyt ja pojat tulleet takaisin. En valita, en todellakaan sillä poikien kanssa elämä tuntuu taas varsin mielenkiintoiselta. Aina joku keksii jotain ja taas mennään! Muistan hyvin tuon ajan kun viikonloput meni poikien kanssa viettäessa. Silloin näki ja koki yhtä jos sun toista ja melkein oppi ymmärtämään mitä ihmettä sielä miesten pääkopassa oikein liikkui. Naiset, autot ja viina. Välillä saattoi näkyä välähdyksiä jostain muustakin ajatusmaailmasta, mutta niiden ajatusten seuraaminen ja ymmärtäminen oli jo liian vaikeata, joten luovutvin. Tuona aikana oppi myös tuntemaan jokaisen. Varsinkin sen baarikäyttäytymisen, kun itse oli aina selvinpäin. Kuka oli pleijeri ja kuka todellinen herrasmies. Turvallinen olo oli kyllä aina, sillä kun ympärillä pyöri lauma nuoria kolleja, harva mies pyrki juttusille. En nyt aina tiedä oliko se onni vai vahinko. Se oli sitä nuoruuden aikakautta jolloin oli pojat ja minä.

Osan kanssa ollaan edelleenkin hyvissä väleissä, osan kanssa ei ollenkaan ja osan kanssa moikataan kun tavataan. Maailma muuttu ja me sen mukana.

Pojissa on hyvät ja huonot puolensa. Hyvät puolet on ne että saa iltoihin piristystä kun puhelin soi tai joku tulee käymään. Joudun melkein toteamaan että viestejä ja puheluita tulee taas triplasti enemmän kuin parisuhteessa oltaessa. Huonot puolet ovat ne ettei heidän ajatuksen kulkua meinaa oikein aina ymmärtää ja yöunet on alkanut kärsiä kun tuntuu, että se puhelin piippaa välillä yötä päivää. En toki valita, sitähän se on aina poikain kanssa ollut. Ehkä musta on vaa tullu vanha.

Jokainen heistä on ollut ja tulee olemaan osa elämäni. Joskus mietin että löytyykö heidän joukosta se jonka kanssa vietä lopun elämäni. Mutta toisaalta, kun mietin asiaa pitemmälle, joudun toteamaan ettei mun hermot ehkä kestäis yhtäkään heistä päivääkään pidempään. He ovat mulle melkein ku veljiä, erittäin rasittavia mutta jollain kierolla tavalla kuintekin niin rakkaita.

Pahan onnen päivä, niinkuin vanha uskomus kertoo. Minulle se ei ollut fyysisesti epäonnen päivä, mutta henkisesti se oli raskas. Sinänsä siinä ei ollut mitää erikoista, mutta nyt voin vihdoin sanoa sen näin päin: minulla oli pitkästä aikaa paha olla.

Näin edellisenä yönä unta hänestä. Näin erään tuttuni kahvilassa joka kertoi HÄNEN olevan tulossa käymään tämän tuttuni luona illalla. Selvisi että heillä oli suhde alkamaisillaan. Kun heräsin yöllä kesken unen, huomasin silmäni olevan turvoksissa. Olin itkenyt.

Kun aamulla herätessäni mietin asiaa, paha olo nousi jälleen pintaan. Jos tuo uni olisi totta, joutuisin näkemään heidät kaikissa perhejuhlissa. Eihän se enää minun asiani ole mitä hän tekee ja kenen kanssa, mutta tuota tapahtumaa en pystyisi todellisessa elämässä sulattamaan. Se olisi aivan liian iso pala purtavaksi.

Kiitos koulun, en ole enää miettinyt häntä ja eroa niin paljon. Toki hän tulee mieleeni usein, varsinkin kun olen yksin ja väsynyt. Silloin ikävä iskee, mutta ei enää niin pistävänä viiltona vaan enemmänkin kaipuuna. Asia joka minut saisi vielä uudestaan murtumaan olisi , jos saisin tietää hänen löytäneen jo uuden. Silloin tietäisin ettei hän minusta todellakaan ole koskaan tosissaan välittänytkään. Mutta yritän olla ajattelematta asiaa, koska se ei todellakaan minulle enää kuulu.

Nämä asiat ovat pyörineet tänään mielessäni ja siksi tuntuu, että tänään on ollut raskas päivä. Kaipaan ihmistä jolle voin kertoa illalla päivän tapahtumista. Kaipaan ihmistä jonka viereen voin käpertyä iltaisin. Kaipaan ihmista joka välittää minusta.

Olen yrittänyt olla vahva ja jatkaa elämääni. Nyt minulla on koulu joka pitää minut hyvin kiinni normaalissa arjessa, mutta se sama vanha elämän ilo, joka minulla oli, on vieläkin kateissa. Viihdyn kyllä koulussa, mutta muuten en juurikaan nauti elämästäni. Ehkä jonain päivänä löydän sen taas ja voin hymyillä tietäen, että myös sisälläni minulla on taas hyvä olla.

Nyt se siis tapahtui. En vain odottanut sen käyvän ihan näin. Ajattelin että kestän niin kauan kunnes joudun toisen kanssa kasvotusten. Niin ei kuitenkaan käynyt. Tähän tarvittiin vain auto ja viesti.

Kaikki alkoi siitä kun näin tutun punaisen auton ajavan talon ohi. Ilmeisesti mutkin nähtiin, koska hetken päästä sain muutaman viestin. Tiedän että tarkoitus oli hyvä, kysyä vointiani, mutta minulle se oli taas lähtölaukaus sortumiseen. Pahalta tuntuu että toinen luulee minun olevan vihainen hänelle. Mutta en todellakaan ole, en voisi olla. Toinen teki niin kuin parhaaksi näki siin tilanteessa.

Kaikki patoutuneet tunteet purkautuivat heti. En uskonut että minulla voi olla niin suuri ikävä, vieläkin. Luulin jo että olin alkanut pääsemään yli asioista, onhan erosta sentään jo puolitoista kuukautta, mutta ei. Kaikki surun ja tuskan tunteet iskivät päin kasvoja saman tien. En kyennyt jälleen kerran tekemään muuta kuin itkemään. Vaikka kuinka yritin miettiä kaikkia niitä mahdollisuuksia jotka uusi vuosi minulle tuo, en pystynyt samaan pahaa oloa pois. Viime vuosi antoi minulle jotain suurta ja rakasta, mutta se otti sen myös minulta pois. Mielessäni pyöri vain ajatus että olin menettänyt jotain sellaista mitä en enää koskaan voi kokea ja tuntea. Ehkä joskus vielä voin, mutta nyt tuntuu siltä että se on mahdotonta. Joku ehkä ajattelee että miksi riudutan itseäni näillä tunteilla ja ajatuksilla, mutta voin luvata että olen yrittänyt unohtaa ja jatkaa elämää. Mutta se ei vaan onnistu, olen yrittänyt kaikkeni, mutta enää en jaksa. En voi paeta tunteita joita koen vieläkin voimakkaina. Minun on vain elettävä ne, vaikka ne tuntuvat imevän kaiken voiman minusta. Ehkä joskus pystyn todellakin aloittamaan uuden elämän, mutta en todellakaan vielä. Asioita on ilmeisesti kuitenkin vielä käsittelemättä. Minulla itselläni. Ehkä sitten joskus, mutta ei vielä. Enkä todellakaan tiedä koska.

Vuosi vaihtuu kohta ja ihmiset juhlivat sitä ilolla. Itse en vain oikein jaksa iloita siitä. Tuntuu kuin se vanha iloinen minä olisi hävinnyt kuin taivaan tuuliin. En todellakaan enää osaa kuvitella millaista on olla oma itseni.

Tämä vuosi on ollut muutosten aikaa elämässäni, vaikkei se mitenkään loistavasti loppunutkaan. Alku vuodesta rakastuin ja loppu vuodesta sydän särkyi. Vaikka vuosi ei mennytkään niinkuin ehkä olin kuvitellut en silti kadu mitään. Opin paljon itsestäni tuon suhteen aikana ja kasvoin ihmisenä. Opin arvostamaan toista ihmistä rinnallani ihan erilailla kuin ennen arvostin. Mutta ehkä tärkeintä opin rakastamaan toista aidosti ja huomasin pystyväni päästämään toisen kokonaan elämääni. Se mikä asiasta tekee tuskallisen on se tunne että minä olin tosissani enkä pitänyt suhdetta minään virikkeenä vaan todellisena josta ajattelin että se voisi jopa olla lopullista. Se toinen ei kuitenkaan ajatellut samalla tavalla. Toisaalta parempi että kävi miten kävi ajoissa, vaikka se pahalta tuntuikin.

Ehkä jonain päivänä osaan ajatella tätäkin vuotta hyvillä mielen ja muistella kultaisia muistoja. Vielä ne tuntuvat liian kipeiltä, että mieluummin välttelen asioita jotka muistuttavat minua hänestä. Toisin sanoen välttelen kaikin voimin kotona olemista, koska hän niin usein täällä oli.

Sen lisäksi että henkisesti tuntuu kaikki voimat olevan lopussa, ei niitä enää fyysisestikään ole paljoa jäljellä. Jo muutaman kuukauden ikävä flunssa on ollut kimpussa eikä tunnu helpottavan millään. Kaiken lisäksi pahat tuntemukset ja painajaiset ovat pitäneet mua hereillä öisin jo monta viikkoa. Silmäpussit ja tummat silmänaluset kertovat sen ehkä kaikkein parhaiten. Mielenkiinnolla odotan miten ne piilotan kun koulu alkaa. Yleisille paikoille ei tee mieli tämän näköisenä mennä. Kaiken tämän lisäksi ruoka ei maistu ja jo yli viikon olen saanut kärsiä pienestä vatsataudista joka ei tunnu mitenkään päin helpottavan. Paino senkun vain putoaa.

Eräs ystäväni teki minulle ennustuksen silloin kun ikävät asiat kaatuivat voimalla päälle. Tässä on muutama pätkä siitä.

”Tulevaisuus; arki tulee (tietenkin) voimakkaana elämääsi, mitenkäs muutenkaan, mutta kun toivut, niin sisimmässäsi alkaa jo kehittyä uusia suunnitelmia ja uudenlaisia ajatuksia, suuntaat katseesi kauemmas, ja löydät myös mahdollisuuksia.”

”Ensi vuoden aikana elämässäsi tapahtuu aika iso muutos; tämä voi olla toki sisäinenkin (siis uudenlainen asenne elämään, sisäistä kasvua jne.), mutta tää vois sitten olla myös muutto ihan konkreettisesti, tai tosiaan uusi työ / opiskelupaikka, ihan uudenlaiset kuviot.”

Koulu alkaa 9.1. Sen jälkeen kaikki on taas uutta ja joudun keskittymään siihen todenteolla. Ehkä se on vain hyvä. Saan viimeinkin elämääni jonkin konkreettisen asian joka auttaa minua pysymään taas kiinni normaalissa elämässä. Se pitää minut kiireisenä ja ajatuksen poissa (toivottavasti) ikävistä asioista. Ehkä viimeinkin pääsen yli kaikesta vanhasta ja jopa jossain vaiheessa olen valmis päästämään uuden ihmisen elämääni. Ihmisen, joka arvostaa samoja asioita kuin minä. Ihmisen, jota ehkä jonain päivänä pystyisin rakastamaan. Toivon todella että uusi vuosi tuo tullessaan uusia tuulia jotka vievät kauemmas tulevaisuuteen eikä lainkaan enään takaisin vanhaan. On aika tehdä muutoksia. Kuka tietää ehkä lähden pois, ehkä viimein toiveeni toteutuu ja Herrala on minun. Kaikki ne on arvoituksia jotka olen valmis kohtaamaan. En sano kuitenkaan kohtaavani niitä yksin, sillä nämä viime kuukaudet ovat osoittaneet minulle sen, etten ole koskaan yksin. Minulla on ystäväni, jotka seisovat tukenani.

Kaikille rakkaille ystäville ja muillekin ihmisille tahdon toivottaa erittäin hyvää ja uusien tuulten vauhdittamaa Uutta Vuotta 2012!!

Se on niin totta. Jo pitkään on ollut hyviä päiviä ja olen alkanut olemaan oma itseni. Olen tosin joka päivä ollut tallilla tai lapsia hoitamassa tai ihan mitä vaan etten vain makaisi kotona. Yksinäiset illatkin alkavat jo onnistua jotenkuten. Toki huomaa että niihin aikoihin kun Poju aina tuli kotiin, ja sain juttuseuraa, tuntuu hieman yksinäiseltä, varsinkin kun Cassukin nykyää vain nukkuu illat. Tarvisin jonkun kissanpennun vaikka pitämään iltaisin seuraa. Kuitenkin liika on kuitenkin liikaa. Tänään ensimmäistä kertaa tulin heti aamutallin tehtyäni takaisin kotiin ja odottelin kahta siskon nuorimmaista lasta hoitoon. Lasten nukkuessa tajusin kuinka yksinäinen sitä ihminen on kun asuu todella yksin. Ei pitäisi valittaa sillä onhan mulla Cassu ja jos vertaa siihen kun asuin Tampereella, mulla ei silloin ollut ketään. Mutta silti. Lapset toivat mukavasti piristystä ajatusmaailmaan hetkeksi. Kun sitten viimein lapset lähtivät, tajusin että minulla oli ikävä. Niin sydäntä raastava ikävä, etten jälleen kerran voinut muuta kuin itkeä. Mieleen tulvahti ne miljoonat kysymykset ja suurimpana miksi näin piti käydä? Välillä on parempia päiviä ja pystyn hyvin pitämään ajatukseni tulevaisuudessa johon liittyen pääni näyttää tulvivan ajatuksia, mutta sitten välillä on päiviä ettei mikään auta, että ne samat tuskaiset tunteet nousevat pintaan. Tunnet jälleen kuinka kipeältä tuntuu rakastaa toista joka ei tunne enää samoin sinua kohtaan. Usein olen vihainen itselleni sen takia että tunnen mitä tunnen. Mutta minkä ihminen tunteilleen voi? Minä en olisi halunnut ratkaista tätä näin, mutta kunnioitan toisen päätöstä. Kun vain pääsisi siitä ikävän ja kaipuun tunteesta pois.

Nyt menee ehkä hyvin, mutta entä sitten kun näen taas Pojun? Tuleeko kaikki piilotetut tunteet ryöppynä mieleen. Pystynkö todella olemaan hänen kanssaan kaveria kun omat tunteeni häntä kohtaan on niin voimakkaat? Ehkä sen takia olen vältellyt mahdollisimman paljon tilanteita jossa häneen ehkä törmäisin, mutta tiedän että jonain päivänä minun on vielä kohdattava hänet. Ehkä selviän siitä kunnialla ja hyvillä mielin, tai sitten murrun täysin koska tajuan että rakastan häntä edelleenkin ja haluaisin olla vain hänen kanssaan.

Miksi ihmisen on niin vaikea puhua? Miksi juuri sille kuka elämässäsi on päivittäin mukana ja kenestä välität eniten? Luulisi että hänelle olisi kaikkein helpoin puhua, mutta ei. Eilen oli taas hyvä esimerkki siitä, kuinka vaikeaa toiselle puhuminen voi olla. Mulla oli taas paha olla ja purskahdin taas ihan varoittamatta itkemään, toinen tulee perässä ja kysyy mikä mulla on. En vaan voi puhua sille, koska en pysty. En saa itkua loppumaan. Lopulta onnistun ajamaan toisen pois siitä, ehkä jopa loukkaamaankin. Kun viimein sain itkun loppumaan kävelin toisen luo, istuin paikallani varmaan kymmenen minuuttia hiljaa. Sydän hakkasi mielettömän lujaa mutta en vaik pystynyt puhumaan. Yritin kuumeisesti miettiä miten edes alottaisin. Miksi se on niin vaikeaa kertoa toiselle että miksi on paha olla.

Mä en oo koskaa ollu hyvä puhumaan asioista, varsinkaa sellasísta mitkä painaa mieltä. Pari ystävää on sellasia, keille puhun melkein kaiken. On joitain asioita mitä en pysty kenellekään sanomaan. Mussakin on vaan se huono puoli että pohdin ja mietin asioita liian kauan yksikseni ja vasta kun todella on paha olla saan puhuttua avattua suuni. Tai saatan saada suuni auki jo aijemminkin mutta yleensä ihmiselle kuka ei yleensä asialle voi mitään. Parisuhteessa varsinkin, sille toiselle puhuminen on jotenki mulle niin vaikeeta. Mä mietin ja pohdin ja murehdin asioita itekseni pitkän aikaa ja sit ku on jo oikeesti paha olla ni sit vasta pystyn, toisen ehkä pikkusen pakottaessa puhumaan. Pisteet pojalle että se jaksaa sitä…
Ehkä mä joskus opin. Mutta toisaalta jos mä nään et toinen on väsyny tai se on pahalla tuulella ni emmä silloin enää haluu häiritä sitä omilla huolillani.

Mä oikeesti ihailen ihmisiä ketkä pystyy avoimesti juttelee toisen kanssa asiosita, oli aiheena mikä tahansa. Ehkä jonain päivänä mäki siihen pystyn. Mutta tällä hetkellä se vaan sattuu olee asia mitä pelkään ehkä eniten.